Tunteita ja tyrskyjä

Anna auttaa työssään ilmastopakolaisia, Karlsson trokaa hämäräbisneksessä. Onko heidän rakkaudellaan toivoa?

 

 

Anna

 

Anna on menossa rekrytoimaan yritykseensä uutta työntekijää, kun hän törmää kaupungilla Karlssoniin, poikaystäväänsä. Hän hyppää pois fillarin satulasta taputtelemaan tämän vanhaa koiraa, Laitista.

 

– Ootko lopettanut trokaamisen, hän kysyy sitten Karlssonilta.

 

– En vielä, mut...

 

– Idiootti!

 

– Etkö edes kuuntele, mitä kerrottavaa mulla on, Karlsson vetoaa, mutta Anna taluttaa jo pyöräänsä kohti Toivon terassia.

 

Heidän suhteensa on ollut viime aikoina karikkoinen. Anna auttaa työssään ilmastopakolaisia. Hän on perustanut sosiaalisen yrityksen, jolla on hyvä sauma kaupungin arvomaailmassa. Kun taas Karlsson...

 

– Seilaat uuden ja vanhan maailman välillä. Haluat suojella Itämerta, mutta trokaat silti turhia tavaroita, Anna miettii. Kyyneleet tulvahtavat hänen silmiinsä.

 

– Voi ei, Karlsson. Rakastan sua järjettömästi... Tekee mieli kääntyä takaisin sopimaan riita, mutta Marion näyttää jo odottavan terassilla.

 

* * *

 

– Surullista, kun jouduit lähtemään kotisaareltasi, Anna sanoo Marionille. He ihastelevat terassilta avautuvaa merinäkymää ja puhelevat välillä suomeksi, välillä englanniksi.

 

Marion nyökkää. – Jaan pakkosiirtolaisuuden kohtalon tuhansien muiden kanssa. Ilmastonmuutoksen hillitsemiseen on viimeinkin tartuttu tosissaan, mutta seuraukset kestävät kauan.

 

– Tehdään me osaltamme, mitä voimme. Tervetuloa yritykseeni ilmastopakolaisten asioiden neuvottelijaksi!

 

– Tämä työ on minulle iloinen yllätys, sanoo Marion katsellen loistavilla silmillään kaukaisuuteen.

 

He sopivat seuraavasta tapaamisesta, ja Marion nousee lähteäkseen.

 

– Kaipaan kotia, korallimertani... Marion ajattelee kävellessään rantabulevardia pitkin. – Pohjoinen meri on kyllä myös ihmeen kaunis. Tuntuu, että löydän paikkani tässä kaupungissa.

 

Terassilla Annan ajatukset karkaavat taas poikaystävän luo. – Hirveän ikävä Karlssonia. Onkohan tällä suhteella mitään toivoa?

 

 

Karlsson

 

Anna ei tiedä, että Karlsson muhittelee jo uutta liikeideaa. Hän on etsinyt sopivaa hetkeä puhuakseen siitä tyttöystävänsä kanssa. – Okei. Jos ei nyt, niin myöhemmin, hän ajattelee päättäväisesti, kun Anna porhaltaa tiehensä.

 

Vanhan kalastajasuvun vesana hän on seurannut tyytyväisenä kalakantojen elpymistä. Merilohta saa jo yli oman tarpeen ja särkikalojakin arvostetaan pikantteina herkkuina. Siitä hän on saanut innoituksensa uuteen liikeideaan. Kalastaja Karlssonin Merireissut ja Saaristolaislounaat... hän on jo suunnitellut mainoksenkin kaupungin ilmoitustaululle.

 

Viimeisellä trokauskeikallaan Karlsson silmäilee levollisesti ympärillään loiskuvaa aallokkoa. – Pidän meren pimeydestä. Mutta mikä vapaus... luopua näistä pimeistä matkoista.

 

Satamassa odottaa tumma hahmo. Diileri.

 

– Onko tuomista, se huikkaa.

 

– On mulla uutta kamaa.

 

He nostelevat puhumattomina laatikoita laiturille.

 

Kun homma on tehty, Karlsson rykäisee. – Tää on sitten viimeinen keikka.

 

Diileri hermostuu. – Miten niin viimeinen? Ihmisethän ostavat mitä tahansa, kun saavat halvalla!

 

– Niinpä. Nää tavarat on niin turhia. Mä en enää trokaa. On muita suunnitelmia.

 

Karlsson tarttuu airoihin ja kääntää kokan kohti Länsituulenniemeä. Siellä odottaa Anna.

 

– En tajua vielä todeksi Karlssonin päätöstä, ajattelee Anna katsellessaan mereltä lähestyvää tuttua venettä. – Meidän kahden tarinalla on sittenkin toivoa…

 

 


B-ora-1












A-ora-4





A-seka-1




C-ora-1



A-ora-3




Tarina: Marjo Soulanto Samaan aikaan toisaalla -näyttelyn käsikirjoituksen pohjalta

Kuvat: Mari von Boehm


Katso tarina videona.


Poutapilvi web design Oy